Meillä eletään hiljaiseloa. 
Agility on minulta jäänyt kokonaan ja yritän kovasti uskoa ja toivoa, että ehkä joskus vielä päästäisiin kisaamaan.
Pimulla olisi SM-nollat kasassa. Harmi, jos en kesäkuussa pysty sitä ohjaamaan. 
Pimulla onkin nyt varaohjaaja Kirsi. Hienosti Pimu tekee rataa Kirsin kanssa. Viime treeniradan vetivät nollana läpi tosta vaan. No, Kirsi onkin taitava ohjaaja, eikä tuo Pimukaan hullumpi ole.
Pimu menee SM-kisoihin oman seurani medijoukkueeseen Kirsin kanssa. Itse ainakin yritän kuntoutua ja osallistua Pimun kanssa yksilökisaan. 
Iitun kanssa aloitettiin rally-toko uudestaan. Sille on pakko keksiä jotain ajanvietettä, Iitulle ei sohvalla makoilu sovi. Rally-tokossa on kyllä vaikeinta se, että itse tajuan kyltit. Vaikka on kuva ja tekstit, niin ei vieläkään ymmärrä. Kaipa harjoitus tekee mestarin, tässäkin lajissa.
Nyt viikonloppuna roudattiin agilityesteitä pihalle, että Iitu pääsee edes vähän aksaamaan.
Jos ei juosta tarvitse, niin jonkin verran pystyn noita tytteleitä kävelyvauhtia ohjaamaan.
Vielä kun löytäisin Iitulle varakuskin, niin pääsisi neitikin tositoimiin. 
Mulla on kaksi kolmosluokan, melko nopeaa agilitykoiraa ja näin piti käydä. Ei oo reilua!!!
 
Iitun juoksua kovasti odotellaan, mutta ei se kukko käskien laula. Ei ainkaan nyt. Iitulla oli helppoa ennen, kun sen mami tuli juoksuun, niin sit vaan heti perässä. Mutta nyt kun Pimu on leikattu, niin Iitu on jotenkin aivan hukassa. 
Poikaystäviä on kartoitettu ja mitä enemmin tiedät, luet ja kyselet, sen vaikeampaa on uroksen löytyminen. Minulle kuitenkin on tärkeintä löytää terve koira. Pitkä tittelijono ei takaa terveitä jälkeläisiä. Kooikkerien linjat ovat Suomessa melkoisen kapeita ja siellä ne sairaudet kertaantuvat. Onneksi on kooikkeriyhdistyksen jalostustoimikunta ja ihania kasvattajaystäviä, jotka auttavat. Sanoisin, että kyllä on vaikeaa.
Kirjoittelen myöhemmin pentusuunnitelmista, kun "se oikea" Iitulle varmistuu.